Panssarivaunu
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Leopard 2A5, nykyaikainen saksalainen taistelupanssarivaunu
Panssarivaunu, puhekielessä usein tankki, on telaketjuilla kulkeva panssaroitu moottoriajoneuvo. Panssarivaunuja on suunniteltu eri käyttötarkoituksiin. Raskaimmin panssaroidut ja aseistetut taistelupanssarivaunut on tarkoitettu tuhoamaan vihollisen elävää voimaa ja kalustoa pääasiallisesti suorasuuntaustulella. Kevyemmät rynnäkköpanssarivaunut kuljettavat jalkaväkeä taisteluun, tukien jalkaväen taistelua jalkautumisen jälkeen. Rynnäkköpanssarivaunuja käytetään myös tiedustelutehtävissä.
Panssarivaunu on nykyisen taistelukentän monipuolisimpia aseita: sillä on kyky hyökätä lukuisia erilaisia kohteita kuten toisia panssarivaunuja, jalkaväkeä ja asemia sekä pesäkkeitä vastaan. Jalkaväkeä vastaan käytettynä sillä on erityinen pelotevaikutus. Panssarivaunu voi kulkea suhteellisen rikkonaisessa maastossa suurella nopeudella, mutta vaatii vahvan ammus- ja polttoainehuollon tuekseen.
Vaikka taistelupanssarivaunun suojaus on parempi kuin muilla panssaroiduilla ajoneuvoilla, se on haavoittuvainen taisteluhelikoptereita ja rynnäkkökoneita vastaan, minkä lisäksi jalkaväki voi hyökätä vaunua vastaan erityisillä panssarintorjunta-aseilla ja miinoilla. Perinteisesti panssarivaunun pahin vihollinen ja tehokkain ase sitä vastaan on ollut toinen panssarivaunu, mutta nykyään sen rinnalle on tullut ilma-ase (taisteluhelikopterit ja rynnäkkökoneet) ja ohjukset.
Panssarivaunujen historia
Mark I Sommen taistelussa 15. syyskuuta 1916
Ensimmäinen maailmansota
Ensimmäiset palveluskäyttöön otetut panssarivaunut suunniteltiin Isossa-Britanniassa ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1915. Britti-amiraliteetti nimesi Mark I:n alkuaan "maalaivaksi", mutta sotasalaisuuden säilyttämiseksi vaunuja nimitettiin "vesitankeiksi". Vaunuja rakentaneen William Foster & Co. Ltd:n työntekijöille uskoteltiin, että he rakensivat vedenkuljetustankkeja Mesopotamiaan sijoitetuille joukoille, mistä on peräisin yleiseen käyttöön jäänyt nimitys tankki. Mark I:stä valmistettiin tykeillä aseistettua male (uros) -mallia ja konekivääreillä aseistettua female (naaras) -mallia. Mark I:n Mother (Äiti) -prototyypin testaukset alkoivat 29. helmikuuta 1916.
Panssarivaunuja käytettiin ensimmäisen kerran sotatilanteessa Sommen taistelussa 15. syyskuuta vuonna 1916. Taisteluun otti osaa 49 brittien Mark I panssarivaunua, mutta suurin osa vaunuista hajosi tai juuttui kiinni, koska niiden ominaisuudet eivät soveltuneet Sommen upottavaan mutaan. Vain yhdeksän vaunua pääsi saksalaisten asemiin asti. Vasta myöhemmässä Cambrain taistelussa brittien panssarit näyttivät mahtinsa. Brittien Mark-sarja oli puutteistaan huolimatta ensimmäisen maailmansodan käytetyin panssari.
Ranska kehitteli omia panssareitaan pian brittien jälkeen, näistä pienikokoinen Renault FT-17 oli paras, siinä oli kääntyvä torni ja moottori takana kuten useimmissa myöhemmissä panssarivaunuissa.
Saksa keskittyi pikemminkin panssarintorjunnan kehittämiseen, mutta sodan loppuun mennessä saksalaiset olivat kuitenkin valmistaneet 20 A7V -panssarivaunua. Lisäksi heillä oli käytössään useita kymmeniä brittiläisiä ja ranskalaisia sotasaalisvaunuja.
Sotien välissä
Maailmansotien välissä panssarivaunujen kehitys jatkui eri suuntiin. Ranskalaisten ja englantilaisten jatkaessa kehitystä siltä pohjalta, että panssarivaunujen tarkoitus on tukea jalkaväkeä tämän edetessä, kehittivät saksalaiset ja neuvostoliittolaiset panssarivaunuja entistä nopeammiksi ja liikuntakykyisemmiksi.
Saksalaisten panssarivaunujen kehitys oli mahdollista vain Neuvostoliiton tuella. Neuvostoliittolaisten antamat tekninen ja rakenteellinen avustus olivat merkittävässä asemassa panssarivaunujen kehityksessä. Neuvostoliiton varhaiset BT-sarjan panssarivaunut perustuivat aluksi amerikkalaisen Christie-vaunun pohjalle, joita Neuvostoliitto osti kaksi kappaletta amerikkalaisilta.
Englantilaiset kehittelivät useita uusia vaunuja, joista tunnetuin on Matilda II, jonka panssarointi ja muut tekniset ominaisuudet olivat omiaan jalkaväen tukemiselle. Vaunu oli kuitenkin hidas. Ranskalaisten vaunut olivat hyviä ja niitä oli paljon, mutta niiden käyttö oli hajanaista.
Myös amerikkalaiset kehittelivät omia vaunujaan, mutta kehitys eteni vasta toisen maailmansodan loppupuolella, kuten myös brittien. Muita maita joissa vaunuja rakennettiin olivat mm. Puola ja Tšekkoslovakia.
Toinen maailmansota
Toisen maailmansodan aikana panssarivaunut kehittyivät huomattavasti. Saksalla oli sodan alussa käytössään nopeita, kevyesti panssaroituja ja aseistettuja vaunuja, kuten Panzerkampfwagen I. Omien panssarivaunujensa lisäksi Saksa sai haltuunsa Tšekkoslovakiassa valmistetut T-35 ja T-38 panssarivaunut – myöhemmiltä nimiltään Panzerkampfwagen 35 ja Panzerkampfwagen 38.
Sodan aikana saksalaisten panssarivaunut kehittyivät panssaroinnin ja aseistuksen osalta raskaammaksi. Saksan panssarivaunujen kehitystä vaikeuttivat Hitlerin lupaukset, joiden takia Saksa ei kyennyt keskittymään yhteen tai edes muutamaan hyvään vaunuun, vaan joutui hajauttamaan tilauksia eri yrityksille. Yritysten välinen kilpailu teki yhteistyöstä mahdotonta. Panssarivaunujen osuus oli erittäin suuri salamasodassa.
Sodan aikana saksalaiset kehittivät myös hyviä ja toimivia vaunuja, kuten Panzerkampfwagen IV, jota voidaan sanoa monestakin syystä yhdeksi sodan parhaimmista panssarivaunuista. Sodan loppupuolella saksalaiset yksinkertaistivat monia vaunuja, joiden tuloksena syntyi rynnäkkötykkejä. Rynnäkkötykkien etuna oli panssarivaunuja edullisempi hinta. Lisäksi rynnäkkötykkien rakenne mahdollisti isompien ja tehokkaampien psv-kanuunoiden asentamisen pienemmille alustoille.
Saksalainen Panzerkampfwagen IV Yad la-Shiryonin museossa
Saksan kevyet panssarivaunut osoittautuivat liian heikoiksi itärintamalla, jossa Neuvostoliitolla oli käytössään tehokkaita, huomattavasti raskaammin panssaroituja ja aseistettuja T-34- ja KV-1-vaunuja. Saksa joutuikin kehittämään niiden vastustajaksi uusia panssarivaunuja. Kehittelyn tuloksena syntyivät Panther- ja Tiger-panssarivaunut. Uudet panssarivaunut ajettiin rintamalle ilman kenttäkokeita, ja tämän vuoksi monet näistä vaunuista kärsivät erilaisista teknisistä ongelmista. Sodan loppupuolella nämäkin ongelmat saatiin korjattua, mutta se tapahtui liian myöhään Saksan kannalta.
Saksalla oli myös muutamia projekteja, jotka oli kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, mainittakoon esimerkkinä 188 tonnia painava Maus.
Neuvostoliitossa panssarivaunujen kehitystyö osoittautui erittäin onnistuneeksi. Panssarivaunun suojauksen kannalta merkittävä viisto panssari on neuvostoliittolaista alkuperää. Lisäksi Neuvostoliiton vaunujen modernisointi oli erittäin yksinkertaista ja nopeaa. Esimerkiksi T-34:n ensimmäisessä mallissa, T-34/76, olevan 76mm kanuunan osoittautuessa tehottomaksi uusia saksalaisia panssarivaunuja vastaan, vaihdettiin vanha torni uuteen, joka oli varustettu 85mm psv-kanuunaan, josta tyyppimerkintä T-34/85. Tämä toimenpide lisäsi T-34:n käyttöikää huomattavasti.
Brittien suunnitelmissa panssarivaunuilla oli kahtalainen rooli, ja he suunnittelivat kahdenlaisia vaunuja. Ensimmäinen tyyppi oli infantry tank, vaunu jonka tarkoitus oli toimia yhteistyössä jalkaväen kanssa, ja joka vastasi raskasta ratsuväkeä. Tässä vaunutyypissä oli vahva panssarointi ja hyvä aseistus, mutta se oli hidas; esimerkkejä tästä vaunutyypistä ovat Matilda II ja Churchill. Toinen tyyppi oli cruiser tank, risteilijävaunu, jonka rooli oli sama kuin kevyen ratsuväen. Sen tehtävä oli olla nopea ja liikkuva, mutta sen aseistus oli kevyempi ja panssarointi heikompi kuin infantry tankeilla. Esimerkkejä "risteilijävaunuista" ovat Crusader ja Covenanter. Kuitenkin sodan edetessä kyettiin tuottamaan moottoreita, jotka olivat riittävän voimakkaita jotta niillä saatiin raskaammille vaunuille hyvä liikkuvuus, ja lopulta erillisistä jalkaväkivaunuista ja risteilijävaunuista luovuttiin. Tuloksena oli 1943 palvelukäyttöön otettu Cromwell, jossa oli hyvä panssarointi, tehokas tykki ja joka oli nopeampi kuin yksikään saman aikakauden taisteluvaunu. Cromwellista kehitettiin edelleen Charioteer ja juuri sotaan mukaan ehtinyt Comet, joka oli Suomenkin panssarijoukkojen päävaunu pitkään sodan jälkeen.
Toisesta maailmansodasta alkaen panssarivaunut ovat toimineet itsenäisenä aselajina, ja ne ovat korvanneet kokonaan ratsuväen.
Sodan jälkeen panssarivaunujen kehittämistä jatkettiin, mutta se hidastui huomattavasti.
] Panssarivanut osana sodankäyntiä
Panssarivaunujen merkitys sodankäynnissä on ollut suuri aina vuodesta 1939 lähtien, vaikka niitä käytettiin jo ensimmäisen maailmansodan aikana.
Käyttö ensimmäisessä maailmansodassa
Ensimmäisen maailmansodan aikana panssarivaunujen käyttö oli vähäistä ja niistä saatu hyöty on kyseenalaista. On kuitenkin hyvin merkittävää vaunujen kehityksen kannalta, ensimmäisen maailmansodan aikaiset näkemykset panssarivaunujen käytöstä.
Ensimmäiset vaunut olivat hitaita, suhteellisen massiivisia ja raskaasti aseistettuja. Vaunujen nopeudella ei ollut niin suurta merkitystä kuin nykyään, koska vaunujen käyttötarkoitus ei sitä edellyttänyt. Vaunuja käytettiin jalkaväen tukemiseen. Vaunujen tarkoitus oli siis kulkea jalkaväen mukana ja antaa samalla jalkaväelle sen kaipaamaa suojatulta.
Käyttö toisessa maailmansodassa
Toisen maailmansodan aikana panssarivaunut yleistyivät. Panssarivaunujen yleistyminen johti niiden jatkuvaan kehittämiseen. Panssarivaunut kehittyivät parissa kuukaudessa, kun normaalin auton suunnittelu kestää kymmenen vuotta.
Sodan alussa panssarivaunut olivat kevyitä ja nopeita. Vaunujen aseistus oli kevyttä ja panssarointi ohutta. Ensimmäisen kerran panssarivaunut osoittivat kykynsä Puolassa. Seuraavan kerran laajamittaisesti panssarivaunut osallistuivat sotaan Ranskassa.
Vaikka sodan alussa Ranskalla ja Englannilla olikin enemmän panssarivaunuja kuin saksalaisilla, osoittautui saksalaisten toiminta liittoutuneita paremmaksi. Ensinnäkin liittoutuneiden panssarivaunut oli hajautettu ja toisekseen niiden polttoainehuolto oli heikompi, toisin kuin saksalaisilla joiden panssarivaunut toimivat erillisinä yksiköinä jalkaväen tukena. Saksalaisten taktiikka oli sama kuin ritariaikana: ritarien tavoin panssarivaunut keskitettiin yhtenäisiksi yksiköiksi, joiden tehtävänä oli tehdä läpimurto yhdessä pisteessä (Schwerpunkt), ja jalkaväki sitten tulisi perässä. Tämä osoittautui toimivaksi taktiikaksi, ja on yhä tänäänkin panssarisodan perustaktiikka.
Brittien vastaisku tapahtui Pohjois-Afrikassa 1941. Brittien Matilda-vaunu osoittautui täysin ylivoimaiseksi italialaisia panssarintorjunta-aseita ja italialaisvaunuja vastaan, ja nopeat risteilijävaunut hallitsivat avomaastoa Vasta Saksan Afrika Korps ja sen panssarijoukot sekä 88 mm ilmatorjuntatykit pelastivat akselivaltojen tilanteen Afrikassa. Saksalaisvaunut olivat toisaalta nopeampia kuin brittien Matilda ja Valentine, ja toisaalta paremmin panssaroituja kuin Covenanter ja Crusader, ja uudet taktiikat neutraloivat risteilijävaunujen liikkuvuusedun. Matildan ja Valentinen ongelmana oli alitehoinen 40 mm tykki, joka ei enää purrut Panzer IV:n myöhempiä versioita vastaan.
Liittoutuneet voittivat kuitenkin Afrikassa iskemällä saksalaisten sodankäyntikykyä vastaan. Panssarisodankäynti on riippuvaista polttoainehuollosta, ja brittien sukellusveneet sekä tukialusilmavoimat tuhosivat akselivaltojen säiliöalukset. Uusien amerikkalaisvaunujen, kuten Leen, Grantin ja Shermanin, ilmestyminen rintamalle myös muutti tilanteen, ja britit olivat myös uusineet taktiikoitaan.
Itärintaman sota oli Afrikan tavoin liikuntasotaa, ja venäläisvaunut olivat 1941 täysin ylivoimaisia saksalaisvaunuja vastaan. Saksalaisten onni kuitenkin oli se, että venäläisten taktiikat olivat saksalaisia kehittämättömpiä ja heikompia, ja saksalaiset saivat paikallisen edun turvin yliotteen. Vasta 1943 saksalaisvaunujen panssarointi ja tulivoima veti vertoja T-34:lle, joka jäi nyt laadulliseen alakynteen. Maailman suurin panssaritaistelu oli Kurskin taistelu 1943. Vaikka itse taistelu jäi taktisesti ratkaisemattomaksi, se kuitenkin muodostui strategiseksi voitoksi venäläisille. Saksalaisten kärsiessä jatkuvaa polttoainepulaa he pyrkivät korvaamaan määrän koko ajan laadulla, ja sodan lopussa saksalaisvaunut olivat laadullisesti täysin ylivoimaksia venäläisiin verrattuna, mutta niiden tekninen luotettavuus jätti toivomisen varaa.
Länsirintamalla 1943 lähtien saksalaiset olivat jatkuvasti puolustuskannalla, ja alkoivat tuottamaan enenevässä määrin tornittomia rynnäkkötykkejä ja panssarintorjuntavaunuja, jotka sopivat puolustussodankäyntiin. Panssarintorjuntavaunu ajettiin asemaan, naamioitiin ja sen tehtävä oli odottaa vihollisen hyökkäyskiiloja, ja tuhota vihollisvaunut. Vihollisen hyökkäyksen tyrehtyessä vaunut ajettiin uusiin asemiin.
Amerikkalaisessa doktriinissa panssarivaunu oli suunniteltu täysin jalkaväkeä vastaan käytettäväksi, ja panssarintorjunnan hoitaisivat erilliset tankintuhoojavaunut. Alkupään Shermaneissa olikin heikko panssarointi ja sen 75 mm tykki oli suunniteltu elävää voimaa vastaan. Alkupään Shermanien suunnitteluvirheiden takia se syttyi helposti tuleen ja sai nimen tommycooker, kenttäkeitin. Viat kuitenkin tiedostettiin nopeasti, ja Shermaneita päivitettiin jatkuvasti. Pahin puute, alitehoinen tykki, ratkaistiin 1944 asentamalla vaunuun 76 mm ilmatorjuntatykki, jolloin vaunu kykeni tasaveroiseen taisteluun saksalaisvaunuja vastaan.
Tyynellä valtamerellä liittoutuneilla oli täydellinen panssariylivoima niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Sotanäyttämön maantieteestä johtuen panssarivaunulla oli kuitenkin vain toissijainen merkitys, ja niitä käytettiin jalkaväen tukemiseen.
Aseistus
Taistelupanssarivaunun pääase on yksittäinen suurikaliiperinen panssarikanuuna. Nykyvaunuissa psv-kanuunan kaliiperi on 120 millimetriä (NATO) tai 125 millimetriä (Venäjä, Ukraina) panssarivaunukanuuna, jonka tehokas ampumaetäisyys on kolmesta viiteen kilometriä.
Vielä toisen maailmansodan lopussa pääosa saksalaisista panssarivaunuista käytti 75 millimetrin tykkiä. Esimerkiksi saksalainen PzKpfw V Panther -vaunussa käytetty 7,5 cm KwK 42 -kanuuna oli yksi sodan tehokkaimmista panssarivaunutykeistä.
Liittoutuneiden tykeistä paras läpäisy saavutettiin brittiläisellä 76,2 millimetrin O.Q.F 17-pdr-kanuunalla, jonka alikaliiperiammus läpäisi joidenkin lähteiden mukaan sadan metrin päästä yli 240 millimetriä panssariterästä. Tätä tykkiä käytettiin esimerkiksi Sherman Firefly -panssarivaunussa.
Neuvostoliitossa oli tuolloin käytössä useita eri kaliiperisia psv-kanuunoita, kuten 76 mm F-34, 85 mm ZiS-S-53, 100 mm D-10 ja 122 mm D-25. D-10-tykin uudemmat kehitysversiot vakiintuivat T-54/T-55-sarjan vaunujen pääaseeksi.
Tästä seuraava kehitysaskel oli T-62:n 115 mm 2A20, joka oli Neuvostoliiton ensimmäinen palveluskäyttöön tullut sileäputkinen panssarivaunukanuuna. Tästä seuraava askel oli T-64:n 2A26, jota seurasi 2A46, jota eri versioineen käytetään T-72, T-80 ja T-90-vaunuissa.
Yhdysvalloissa panssarivaunukanuunojen kehitys hiipui sodan lopun jälkeen. Yhdysvalloissa ei ole kehitetty II maailmansodan jälkeen yhtään täysin uutta palveluskäyttöön asti päässyttä panssarivaunukanuunaa. M60- ja M1-vaunuissa oli amerikkalaisella lukolla varustettu brittiläinen 105 millimetrin L7-kanuuna. Yhdysvallat siirtyi saksalaisen Rheinmetallin suunnittelemaan 120 millimetrin tykkiin 1980-luvun puolivälissä M1A1 Abrams -vaunun myötä.
NATO:n standardipanssarivaunukanuunakaliiperi on nykyään 120 millimetriä. Suuremmat aseet vaatisivat suuremman, raskaamman, voimakkaamman ja kalliimman vaunun. Tykkien läpäisyä on kuitenkin saatu parannettua koko ajan tehokkaammilla ampumatarvikkeilla.
Kanuunoissa käytetyt ammukset ovat vaihdelleet suuresti. Varhaisimmat ammukset olivat hieman räjähdysainetta sisältäviä panssarikranaatteja ja umpiteräksisiä panssariammuksia. Pian kuitenkin huomattiin, että räjähdyksen vaikutus oli mitätön kranaatin liike-energiaan verrattuna.
Myöhemmin ontelokranaattien kehittyessä ne havaittiin ylivoimaisiksi teräksistä panssaria vastaan. Vaunujen pääammustarvikkeeksi tulivat ontelokranaatit, jotka toimivat parhaiten ammuttuna sileäpintaisilla, rihlaamattomilla kanuunoilla.
Ontelokranaattien kehittyminen merkitsi myös sitä, että erilaiset panssarintorjuntaohjukset pystyivät läpäisemään laskennallisesti jopa metrejä homogeenista terästä. Näin paljon panssaria ei yksikään vaunu pystynyt kantamaan. Koko aselajin kehitys näytti siirtyvän kevyesti panssaroituihin, mutta nopeisiin ajoneuvoihin, kuten BMP-1 vuonna 1967.
Uudet rynnäkköpanssarivaunut panssaroitiin vain kevyiden aseiden tulitusta vastaan ja varustettiin kevyellä tykillä ja panssarintorjuntaohjuksin. Lisäksi niihin mahtui jalkaväkiryhmä, joka matkusti vaunun sisällä suojassa tykistön sirpaleilta ja käsiaseiden tulitukselta.
Ontelokranaattien ylivoimaa vastaan kehitettiin 1960-luvun lopulla reaktiivipanssarointi, joka pystyi tehokkaammin torjumaan ontelokranaatin suunnatun räjähdysvaikutuksen.
1970-luvulla Britannia kehitti Challenger-vaunua varten Chobham-panssarin, joka oli ensimmäinen varsinainen "sandwich"-rakenteinen komposiittipanssari. Tätä aikaisemmin komposiittipanssarointi oli otettu käyttöön Neuvostoliiton T-64:ssä 1967. Uusimmat metalli-keraamikomposiitit antavat jopa viisinkertaisen suojan vastaavaan teräspanssariin verrattuna. Panssarin koostumukset ovat salaisia, mutta ne voivat sisältää erilaisia keraameja, jopa synteettistä timanttia ja köyhdytettyä uraania.
Panssarin kehittymisen myötä on ampumatarvikkeiden kehityksessä painopiste kääntynytkin alikaliiperisten nuoliammusten suuntaan. Nuoliammuksen suuri pituus suhteessa sen kapeaan halkaisijaan tarkoittaa suurta hitausmomenttia, joka estää reaktiivipanssaria poikkeuttamasta sitä.
Nuoliammus on edullisinta valmistaa mahdollisimman kovasta, mutta painavasta raaka-aineesta. Pääosa moderneista nuoliammuksista valmistetaan volframista tai köyhdytetystä uraanista. Ammukset ovat kuitenkin huomattavasti kalliimpia kuin perinteiset kranaatit. Köyhdytetyn uraanin on arveltu aiheuttavan paikallisesti ympäristö- ja terveysongelmia.
Jotkut vaunut, kuten Merkava Mk.4, M551 Sheridan, T-72, T-64, T-80, T-90, ja T-84 voivat ampua kanuunallaan myös panssarintorjuntaohjuksia. Näitä on käytetty lähinnä pitkän matkan aseena.
Pääaseen lisäksi panssarivaunuissa on aseistusta jalkaväkeä vastaan käytävää lähitaistelua varten. Niitä käytetään silloin kun kanuunan käyttö olisi tehotonta tai epätaloudellista. Tyypillisesti kanuunan viereen on kiinnitetty pienikaliiperinen 7,62 mm:n konekivääri tai 12,7 mm:n ilmatorjuntakonekivääri lähi-ilmatorjuntaa varten.
Kuitenkin muutamissa ranskalaisissa vaunuissa on oheisaseena jopa 20 millimetrin nopea kanuuna (konetykki), jolla voidaan tuhota keveitä ajoneuvojakin.
Panssarointi
Amerikkalainen M2 Bradley- rynnäkköpanssarivaunu, jossa näkyvät esimerkiksi teloja ja runkoa ontelokranaateilta suojaavat helmalevyt sekä laatikkomaiset reaktiivipanssarielementit
Perinteisesti panssaroinnin määrä vaihtelee eri kohdissa vaunua. Paksuin osa on yleensä keulassa ja tornin etuosassa, kylkien panssarointi on ohuempi ja tornin päällä vielä ohuempi. Kaikkein keveintä panssarointi on vaunun takaosassa ja moottoritilan päällä. Tästä kuitenkin poikkeuksena rynnäkköpanssarivaunut, joissa moottoritila on aivan etupanssaroinnin alla. Tämä johtuu siitä, että normaali tapa sijoittaa vaunun moottoritila vaunun takaosaan, ei ole mahdollista, koska takana sijaitsee miehistölle varattu matkustamo.
Vaikka telaketjut on joissain vaunumalleissa suojattu teräshelmoilla, ne ovat yksi tankin haavoittuvimmista osista. Moniin vaunuihin helmat onkin lisätty jälkikäteen.
Ylhäältä ohuen panssaroinnin vuoksi panssariyksikkö on erittäin haavoittuva ilmahyökkäyksille ja tarvitsee ilmatorjuntayksiköitä tuekseen, mikäli vihollisella on hallussaan edes osittainen ilmaherruus. Samasta syystä liikuntakyvyttömäksi jääneet tankit voivat vahingoittua vihollisen tykistötulessa keskiraskaiden kranaatinheitinten tai raskaan tykistön tulessa. Yksittäiset tankit ovat lisäksi alttiita panssarintorjunta-aseilla varustautuneen jalkaväen tai sissien väijytyksille. Erityisesti kaupungeissa yläsektorista talojen katoilta tapahtuvat hyökkäykset panssarivaunuja vastaan ovat osoittautuneet tehokkaiksi muun muassa Tšetšeniassa. Tämä johtuu paitsi vaunun yläpuolen heikommasta panssaroinnista, erityisesti rajoitetusta näkyvyydestä. Vaunulla ei myöskään välttämättä ole mahdollisuutta puolustautua talon katolla olevaa vihollista vastaan, sillä vaunujen kanuunoiden putkien korkokulmat ovat suhteellisen matalia, yleensä alle 25 astetta. Nykyisin vaunuista pystyy usein kuitenkin vähintäänkin katsomaan 75 asteen kulmassa yläviistoon lämpökamerallakin. Toisaalta vaunun saa kaupungissa suhteellisen helposti suojaan esimerkiksi peruuttamalla sen sisään talon seinästä, missä on tietenkin omat riskinsä kuten esimerkiksi rakennuksen sortuminen.
Liikkuvuus
Panssarivaunun liikkuvuutta voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta. Ensiksikin voidaan katsoa vaunun perusominaisuuksia, kuten maastonopeutta ja kykyä ylittää esteitä. Toiseksi voidaan tarkastella vaunun yleistä taistelukenttäliikkuvuutta kuten toimintasädettä, mitä siltoja vaunu voi ylittää ja millä kuljetuskalustoilla sitä voidaan liikuttaa.
Taistelupanssarivaunulla on hyvä liikkumiskyky useissa erilaisissa maastoissa. Leveät telat jakavat painon niin laajalle alueelle, että maastoon kohdistuva paine voi olla kevyempi kuin ihmisen jalan aiheuttama paine. Ongelmia aiheuttavat erilaiset pehmeät maastot, kuten suot tai pellot ja toisaalta rikkonaiset maastot, joissa on suuria kallionlohkareita. Lumessa vaunun tela painuu hankeen suunnilleen yhtä paljon kuin suksilla liikkuva mies. Tavanomaisessa maastossa panssarivaunu voi liikkua noin 30-50 kilometrin tuntinopeutta. Tienopeus voi olla jopa 70 km/h, joskaan nopeutta ei voi pitää yllä pitkään, koska telat ovat tällöin alttiita rikkoutumaan. Vaikka panssarivaunun maastonopeus on pienempi, sitä voidaan ylläpitää vaikka koko päivä, varsinkin, jos maasto on esteetöntä kuten tasankoa tai hietikkoa. Vaunut liikkuvat hyvin myös metsämaastossa. Esimerkiksi alle 25 cm:n paksuinen puu ei juuri edes hidasta taistelupanssarivaunua. Paksummat puut kaatuvat, mutta hidastavat etenemistä. Testit osoittavat, että panssarivaunut ovat maastoliikkuvuudessa ylivertaisia renkailla kulkeviin panssariajoneuvoihin verrattuna, tiellä rengasajoneuvot ovat taas selkeästi nopeampia.
Vihamielisellä alueella, jolla on pelkoa miinoituksesta tai väijytyksistä, panssarivaunun liikkumisnopeus on suunnilleen sama kuin esimerkiksi polkupyörällä kulkevan miehen. Vaunua on usein pysähdyttävä huoltamaan, jotta vältettäisiin rikkoutumiset varsinaisessa taistelutilanteessa. Lisäksi usein on odotettava, että jalkaväki tai ilmavoimat tarkastavat edessä olevaa maastoa panssarintorjuntajoukkojen varalta.
Koska telaketjujen rikkoutumisen vuoksi liikuntakyvyttömäksi joutunut vaunu on helppo kohde epäsuoralle tulelle ja panssarintorjuntajoukoille, vauhti pidetään yleensä pienenä ja vaunua liikutetaan aina tilaisuuden tullessa renkaallisilla kuljetusajoneuvoilla tai rautateitse, sen sijaan että niitä kuljetettaisiin omalla voimallaan. Oma ongelmansa on raskaiden panssarivaunujen huono liikutettavuus lentoteitse. Tämän vuoksi ne sopivat huonosti erilaisille nopean toiminnan joukoille. Renkailla kulkevat kevyemmät panssariajoneuvot ovatkin nopeaa toimintaa vaativissa operaatioissa suositumpia siksi, että hyvän tieliikkuvuuden vuoksi niiden taktinen maksiminopeus on suurempi ja huoltokustannukset pienempiä.
Historia
Aina toisesta maailmansodasta lähtien panssarivaunuja on voitu pitää maataistelujen ehdottomana kuninkaana. 2000-luvulla on alkanut kuitenkin näyttää siltä, että kevyemmät rynnäkköpanssarivaunut ovat korvaamassa raskaiden taistelupanssarivaunujen aseman.
Panssarivaunujen (niin rynnäkkö- kuin taistelupanssarivaunujenkin) perimmäisenä tarkoituksena on ollut jalkaväen tukeminen taistelussa ja kuljetus taistelukentälle, sekä vihollisen panssarivaunujen tuhoaminen. Niinpä 1980–1990-lukujen vaihteessa elettiin vielä kylmän sodan aikaa, joka pakotti suurvallat (kuten Venäjä ja Yhdysvallat) varustamaan suuria panssariarmeijoita. Tuolloin palveluskäytössä olevia panssarivaunuja edustivat mm. T-72, T-80, Abrams M1A1, Challenger 1 ja Leopard 2A4. Leclerc esiteltiin prototyyppinä 1989 ja Leopardin kuin Abramssinkin kehitysversiot (2A5 ja M1A2) olivat tuotekehitysvaiheessa. Rynnäkköpanssarivaunuja edustivat tuolloin mm. BMP-2, BMP-3, Bradley M2 ja Warrior. CV90 oli tuolloin vielä prototyyppivaiheessa Ruotsin armeijalla ja Norja oli valmistelemassa uuden rynnäkköpanssarivaunun valintatestausta. Tämä siis noin 15-vuotta sitten.
Tuotekehityksen aikajänne
Lähes sääntönä voidaan pitää sitä, että asekonseptin valmiiksi tuottaminen kestää keskimäärin 10 vuotta. Esimerkkinä voidaan mainita ruotsalaisten CV90-rynnäkköpanssarivaunun jonka kehitystyö alkoi vuonna 1984 ja vaunun sarjatuotanto alkoi 1993. Tähän tulee lisätä sarjan toimitusaika, käyttöönoton valmistelut ja käyttöönottovaihe, ennen kun voidaan puhua operatiivisesta valmiudesta. Tästä voidaan todeta se, että jos tänään testataan uutta prototyyppiä, se on todennäköisesti sarjatuotannossa aikaisintaan vuonna 2016.
Panssarivaunujen kehitystä ohjaavat tekijät
Sotilasvälineteollisuuden kehityksen pohjalla on aina sen kysyntä ja tarjonta. Kysyntä on taas riippuvainen sotateknologian tarpeesta eli senhetkisistä uhista. Näitä uhkia luovat valtioiden taloudelliset mahdollisuudet hankkia uutta kalustoa tai mahdollisuus tukea oman maansa asetuotantoa. Tähän taas liittyy olennaisesti laadullinen ja määrällinen "avovoimavara" suunnitella ja toteuttaa sotilaskäyttöön tarkoitettujen välineiden tuotekehitystä ja valmistusta.
Miksi taistelupanssarivaunu sitten on sellainen kuin se on? Taistelupanssarivaunujen kehitystä ohjaavat kokemukset erilaisista konflikteista, joissa taistelupanssarivaunuja on käytetty. Tämän lisäksi kehitystä ovat ohjanneet eräänlaiset asevoimien väliset ase–vasta-ase kilpajuoksut, jota oli varsinkin kylmän sodan aikana Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä.
Tutkimalla erilaisia taisteluita ja panssarivaunuja vastaan ammuttuja laukauksia, voidaan todeta, että pääosa näistä laukauksista ammuttiin kohtisuoraan tulevaa panssarivaunua vastaan. IABG:n analyysien mukaan toisessa maailmansodassa laukaukset olivat 80 prosenttisesti ±60 asteen kulmassa kohtitulevaa panssarivaunua ja yom kippur -sodan aikana vastaava tulos oli 70%. Tuloksilla on selkeä yhteys panssarivaunujen ballistisen suojan kehittämiseen. Rungon etuosan ja tornin läpäisy vaatii onteloammukselta yli metrin suhteellista RHA-läpäisyä, kun taas kohtisuoraan kylkeen ammuttaessa vaatimus on puolet pienempi.
Rakennetulla alueella todennäköisyydet muuttuvat. Esimerkiksi ensimmäisessä Persianlahden sodassa etusektoriin ammuttiin vain 45% laukauksista. Tämä ei voi olla muuttamatta panssarivaunujen kylkien panssarointia. Lisäksi panssarijalkaväkeä suojaamaan on kehitelty uusia rynnäkköpanssarivaunutyyppejä, joiden ballistinen suoja vastaa taistelupanssarivaunuja. Tässä asiassa Israel on ollut edelläkävijä Merkava MK 1 -alustalle rakentamallaan Nemer-rynnäkköpanssarivaunulla. Myös venäläiset ovat esitelleet vastaavia T-55 ja T-72 alustoille rakennettuja rynnäkköpanssarivaunuja.
Erilaisilla lisäpanssareilla, kuten reaktiivipanssareilla, kyetään vähentämään yksittäisten ontelopanosten vaikutusta 60-90%. Tämän vuoksi on kehitelty niin sanottuja kaksiontelopanoksia, jossa etupanos eliminoi reaktiivipanssarin ja pääpanos vaikuttaa vaunun runkoon. Räjähtävä reaktiivipanssari ei kuitenkaan välttämättä sovellu keveiden panssarivaunujen suojaksi, koska räjähdys voi vaurioittaa panssarivaunua. Poikkeuksena kuitenkin on Rafaelin kehittämä LBR (Low Burning Rate explosive) -reaktiivipanssari, jota käytettiin esim. Bradley-rynnäkköpanssarivaunun lisäsuojana Irakissa.
Panssarivaunujen aktiivisia omasuojajärjestelmiä on kehitetty jo 20 vuoden ajan. Toisen sukupolven panssaritorjuntaohjuksia vastaan tarkoitettuja häirintäjärjestelmiä on jo käytetty taistelukentillä, mutta varsinaisen kovan torjunnan ("hard-kill") järjestelmän käyttöönottoa ei ole aloitettu. Luultavimmin pisimmälle kehittynyt kovan torjunnan järjestelmä on venäläinen Arena, joka esiteltiin ensimmäistä kertaa Dubain messuilla vuonna 1992. Yhdysvalloissa ja Euroopassa on panostettu voimakkaasti omasuojajärjestelmien kehittämiseen kuluneen vuosikymmenen aikana, koska doktrinaalisesti on haluttu siirtyä nykyistä kevyempään panssarivaunukalustoon. Esimerkkejä meneillään olevista kehityshankkeista on MEXAS (Saksa), MUSS (Saksa), SPATEM (Ranska)ja Integrated ballistic protection -järjestelmä tulevaisuuden Future Combat Systemsiin (Yhdysvallat). Kehitystyön aikajänne on ollut pitkä ja toimivia kovaan torjuntaan perustuvia järjestelmiä tultaneen näkemään vasta vuoden 2015 jälkeen.
Doktrinaalinen kehitys
Kylmän sodan päättymisen jälkeen NATO:ssa ryhdyttiin pohtimaan sotalaitosjärjestelmän olemassaolon tarkoitusta. Yhdysvaltojen johtamana kehitettiin erilaisia malleja puuttua syntymässä oleviin kriisipesäkkeisiin. 1990-luvun lopulla vannottiin ilmamekanisoinnin nimeen. Myös Suomessa haluttiin ilmamekanisoida ja taisteluhelikoptereiden hankintaa sekä ilmarynnäkköjoukkoja suunniteltiin. Silloin myös esitettiin, ettei maakomponentilla ole enää merkitystä tulevaisuudessa. Ainoa haittapuoli taisteluhelikoptereiden käytössä on se, että maalit täytyy osoittaa maasta käsin, jos maasto on hiukankin katveista.
Tällä hetkellä Yhdysvallat kehittää huipputeknologiaan ja tietoylivoimaansa perustuvaa FCS (Future Combat System) -konseptia. Tutkimus aloitettiin viime vuosikymmenellä. Järjestelmän suunniteltiin perustuvan kehittyneisiin tiedustelujärjestelmiin, verkottuneeseen informaatiosysteemiin, kehittyneisiin ajoneuvolavetteihin, robotiikkaan ja tarkkaan sekä kauaskantoiseen tulivaikutukseen. Alkuperäisenä tavoitteena oli saada koko järjestelmä operatiiviseen käyttöön vuoteen 2012 mennessä. Teesit "Net Fires" ja "Joint Fires" ovat tulleet tutuiksi asiaan perehtyneille, mutta "Infantry Centric" on unohtunut. Kehitystyö ei suju aivan toivotulla tavalla. Ajoneuvolavettien (ICV) osalta haaveena oli yhdistää keveys, ilmakuljetuskelpoisuus, taistelupanssarivaunun suoja ja tulivaikutus samaan konseptiin. Työ on kallista, eikä tavoitetta todennäköisesti tavoiteta ainakaan määräaikaan mennessä.
Panssarivaunujen tulevaisuus
Vuonna 2000 käynnistettiin WEAG:n alaisuuteen työryhmiä tutkimaan teknologiamahdollisuuksia sähköajoneuvon kehittämiseksi ja taistelupanssarivaunun suorituskykytekijöiden korvaamiseksi tulevaisuudessa. Työryhmien puitteissa maat ilmoittivat nykyisen panssarivaunukalustonsa elinjaksoennusteet. Käytännössä kaikki Euroopan maat ylläpitävät tämän hetkisen taistelupanssarivaunukalustonsa aina 2030-2035 asti. Tähän aikajänteeseen sisältyy yhdestä kolmeen modernisointikertaa. Viimeisessä EDAn alaisuudessa pidetyssä Armoured Fighting Vehicles -kokouksessa Ison-Britannian edustaja totesi, että "joukkomme ovat päivittäin sotatoimialueella ja Challenger 2 ja Warrior ovat ne välineet, jotka takaavat henkilöstölle riittävän suojan ja tulivoiman."
Taistelupanssarivaunuja ei siis "taota auroiksi", vaikka kehitystyö keskittyykin keveisiin ajoneuvoihin. Uutta teknologiaa edustaa ruotsalainen SEP. Ajoneuvon liikkuvuus perustuu hybridivoimansiirtoon, jossa diesel-moottoreilla tuotetaan virtaa akuille. SEP:stä on olemassa sekä tela- että pyörävariaatiot. Alkuperäisenä tavoitteena oli saada ajoneuvo sarjatuotantoon vuonna 2008. Tällä hetkellä ruotsalaiset tekevät yhteistyötä englantilaisten kanssa (FRESH) ja tavoitteena on sarjatuotannon aloittaminen 2014. Saksassa kehitetään PUMA-rynnäkköpanssarivaunua, sen 350 miljoonan euron tuotekehityssopimus allekirjoitettiin vuonna 2002. Saksa on suunnitellut hankkivansa 410 rynnäkköpanssarivaunua nykyisten MARDER-vaunujen korvaajaksi. PUMA:n on suunniteltu olevan palveluskäytössä vuonna 2010. PUMA perustuu käytössä olevaan korkeaan teknologiaan sekä tuotekehityksessä oleviin omasuojajärjestelmiin. Ajoneuvon pääaseeksi on suunniteltu 30mm Mauser MK30-konetykkiä. Mielenkiintoista on suunnitellun suojatason vaikutus ajoneuvon massaan. Perussuoja on rakennettu 14,5 mm AP-luoteja vastaan, jolloin vaunun massa on 29,4 tonnia. Parhaimmalla suojatasolla (level C = Combat) vaunun massa on 43 tonnia, joka vastaa T-72-taistelupanssarivaunun massaa. C-tason suojauksella kyetään estämään pst-aseiden onteloammukset sekä 30 mm nuoliammukset. Helposti voidaan päätellä, että PUMA tulee maksamaan kaksi kertaa niin paljon kuin CV ellei enemmänkin. Ranska irtautui vuonna 1999 GTK/MRAV-kehitystyöstä ja aloitti kansallisena hankkeena VBCI-pyöräpanssariajoneuvon kehittämisen. Ranskalaisten ajoneuvolla ei ole tarkoitus korvata taistelupanssarivaunujen suorituskykytekijöitä, vaan taisteluteknisenä käyttöperiaatteena on VBCI:n käyttö taistelupanssarivaunujen (Leclerc) kanssa. VBCI:n sarjatuotannon on tarkoitus alkaa vuonna 2007, jotta järjestelmä olisi operatiivisesti valmis vuonna 2010.
Nykytietämyksen mukaan voidaan todeta, ettei panssarivaunujen kehityksessä tule lähitulevaisuudessa tapahtumaan mitään mullistavaa. Kehitystyö keskittyy pikemminkin uusiin teknologioihin perustuvien komponenttien ja osajärjestelmien integrointiin jo olemassa oleviin rakenteisiin. Nykyiset kehitysvaiheessa olevat ajoneuvot eivät tule korvaamaan taistelupanssarivaunujen suorituskykytekijöitä. Ylläpitokustannusten pienentämiseksi ne maat joilla on ollut taistelupanssarivaunujen määrällinen ylikapasiteetti (esim. Saksassa 2125 Leopard 2:a v. 2001) tulevat myymään vanhinta kalustoaan ystävällismielisiin maihin. Uhka-arvioita vastaava paras kalusto säilytetään ja ylläpidetään vähintään vuoteen 2030 asti. Käynnissä olevat kehitystyöt (PUMA, VBCI) tulevat konkretisoitumaan vuoden 2010 jälkeen. Kun katsotaan ajassa 15 vuotta taaksepäin ja arvioidaan missä ollaan 14 vuoden kuluttua (2020) niin voidaan todeta, että täysin uuden ajoneuvoteknologian käyttöönotto luultavasti ajoittuu juuri tuolle ajalle.
